Olipa kerran parhaiten tietävien ihmisten kaupunki. Kaupunki nimeltä Helsinki. Kuinka kummassa siitä oli tullut sellainen?

Kaikki sai alkunsa tilastollisesta tosiasiasta. Tai virheestä. Jonka aiheutti kahden taiteilijan vastuuton toiminta.

Olipa kerran vuodenvaihde 2002/2003. Helsingin kaupungin Tietokeskus päätyi laskelmissaan yllättävään tulokseen. Helsingin kaupungin väkiluku oli hätkähdyttävät 559 716.

"Jopas jotakin", totesivat Tietokeskuksen työntekijät innostuneina, hieman myös pettyneinä. "Läheltä piti."

Helsingin asukasluku, 559 716, oli kahta henkilöä vaille sama kuin edellisessä vuodenvaihteessa, 559 718. Toisin sanoen kahta henkilöä vaille eräänlainen tasapainotila, ei kasvua, ei supistumista. Kahta henkilöä vaille - voisiko sanoa - valmistuminen, jopa "historian loppu".

"Kahta henkilöä vaille paras mahdollinen Helsinki", naurahti yliaktuaari ja viraston väki hohotti hyväntuulisesti. Kunnes joku vakavoitui. Ja sitten muut.

Ajatus tarttui, toive. Haave tasapainosta.
Moni viraston työntekijä teki tahollaan tarkistuslaskelmia. Jospa sittenkin viisi-viisi-yhdeksän-seitsemän-yksi-kahdeksan! Mutta virhettä ei löytynyt.

Kunnes koitti heinäkuu, helle.
Rajasaari, Helsinki 30.7. 2003, klo 15:38, +29,1 C. Virolainen taiteilijapariskunta Sam Renseiw ja Neena Zafranska toteuttavat rakenteilla olevan voimalinjapylvään ympärillä performanssia. "Olemme helsinkiläisiä", he huutelevat.

"Esiinnyittekö helsinkiläisinä myös toissavuonna, vuonna 2001", tivaa paikalle ainoaksi katsojaksi Seurasaaren reitiltään harhautunut Tietokeskuksen aktuaari. Hän saa vastaukseksi nyökkäyksen (Renseiw) ja hymyn (Zafranska).

"Ja teidät nähtiin ja kuultiin?" huudahtaa aktuaari. 
Nyökkäys, hymy.
"Kyllä!" hokee riemusta tanssiva aktuaari. "Kyllä sittenkin 559 716!"

Tapausta pidettiin pian selvänä: Renseiw ja Zafranska oli erehdyksessä laskettu vuonna 2001 helsinkiläisiksi.

Tietokeskus teki sen mikä tietokeskuksen pitää tehdä. Pani tiedon kulkemaan, itämään. Köykäisenä siemenenä se levisi kaupunkiin, kasvoi ajatukseksi, sai painoa.

Vuoden 2004 alussa jysähti uutispommi: Helsingin poliisin tietoon tuli edellisenä vuonna tasan yhtä paljon liikenneonnettomuuksia kuin aikaisemmin. Tasan! Tuota juuri oli odotettu. Lopullista oivallusta. Ei ollut täydellistä Helsinkiä, parhaassakin Helsingissä oli liikenneonnettomuuksia. Mutta jos ei ollut täydellistä, niin oli paras mahdollinen. Ja sen aika oli koittanut.                                                                          

Tietokeskuksessa lopetettiin turha laskeminen, miksi odottaa perinteiseen tyyliin muuttotietoja tammikuun loppuun, Luku tiedettiin jo: 2003/2004, asukkaita 559 716. Valtava itseluottamuksen aalto vyöryi yli kaupungin ja sen väestön, yhtä parhaan mahdollisen kuin kotikaupunkinsa.

Naapurit huomasivat helsinkiläisissä tapahtuneen muutoksen. Ehdottoman realismin kalliolle pystytetyn itsevarmuuden. Ensin se herätti kummastusta. Sitten ärtymystä. Lopulta ihailua.

Muut kaupungit kerääntyvät Helsigin ympärille kuin pikkulapset. Lähetystöjä saapui Espoosta, Kauniaisista ja Vantaalta, kohta kauempaakin.

>>

Kuinka kaupunki pitäisi järjestää, jotta siitä tulisi paras mahdollinen, kysyivät kaikki lähetystöt. Ja Helsinki vastasi.

"Sopiva pinta-ala on tasan 686 neliökilometria", ilmoitettiin Espoon edustajalle. "Maa-alue 186 neliökilometriä, ei neliötäkään enemmän tai vähemmän", sai Vantaan puhemies kuulla.

"Kylmimmän kuukauden helmikuun, keskilämpötila on totta kai -6,8, naisia 53,5 %, miehiä 46,5, ruotsinkielisiä 6,3%, työttömyysaste 6,2 %, väestöntiheys 2996", opastettiin Turkua, Tamperetta, Vaasaa ja monia muita. "Niin ja merialue 500 neliökilometriä."

"Meillä ei ole merta", ruikuttivat rovaniemeläiset.
"Olette aikuisia kaupunkeja", keskeytti Helsinki. "Teidän täytyy kestää edes vähän kritiikkiä!"

Niin lähetystöt palasivat omiin kaupunkeihinsa tekivät parhaansa - ja epäonnistuivat. Ei toisista kaupungeista kerta kaikkiaan tullut Helsinkejä.

Mutta Helsinki kukoisti. Ei ongelmitta. Ei murheista vapautettuna. Mutta kuitenkin täynnä perustavaa luottamusta siihen, ettei paremminkaan voinut olla.

Kukoisti siihen päivään asti, kunnes Kaupungin Tietokeskus meni pyytämään taiteilijoilta virallisen vahvistuksen toissavuotisesta vierailusta ja sai kaksi vastausta. Sam Renseiw todisti sen ehdottoman varmasti tapahtuneen, Neena Zafranska taas kiisti asian yhtä jyrkästi.

Kyllä. Ei. Noista kahdesta sanasta syntyi uusi sana, joka jäi kaikumaan tietokeskuslaisten mieliin, eikä vain sinne. Ehkä. Ehkä ajattelivat helsinkiläiset. Epävarmuuden siemen oli kylvetty. Tietokeskuksessa ryhdyttiin laskemaan.

Ei sinnepäinkään oli lopputulos, ei alkuunkaan tasan.

Itsevarmuus oli tiessään. Naapurit tulivat moittimaan huonosta taloudenpidosta, kauempaakin käytiin pilkkaamassa.

Mutta unelma jäi elämään. Unelma parhaasta mahdollisesta Helsingistä. Olipa kerran unelma viidestäsadastaviidestäkymmenestäyhdeksästätuhannesta seitsemästäsadastakuudestatoista.

Markus Nummi
Kaupunkipakinan kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija ja vapaa kirjoittaja.
Kuvittaja on helsinkiläinen arkkitehti Juha Ilonen.

Etusivulle   Sivun alkuun