oomalaisethan siirsivät vuoden alun nykyisen maaliskuun alusta tammikuun alkuun ja viettivät sitä Kalendae-juhlillaan. Pohjoismaissa uudenvuoden yö on ollut erityisen sopiva tulevaisuuden ennustamiseen. Vieläkin valetaan tinaa ja katsotaan siitä tulevaa vuotta. Topeliuskin kertoo valaneensa tinaa uudenvuodenaattona 1833 ja saaneensa  luurangon. Seuraavana vuonna tina oli kirkas ja kiiltävä, ja Topelius sanoi olevansa tyytyväinen, mikäli enne merkitsi henkistä sivistystä. Suosittu ennustusleikki on ollut niinikään kupin tai teevadin nostaminen, jolloin sen alla ollut esine paljasti, mitä tuleva vuosi toi tullessaan. Tytöillä oli tapana katsoa kahden kynttilän väliin asetetusta peilistä tulevaa sulhasta. Toinen tapa oli lantti tyynyn alle yöksi, silloin näki unessa valittunsa. Taiat liittyivät paitsi avioliitto-odotuksiin myös vuoden satoon.

Espoosta tiedetään, että uusi vuosi saatettiin ottaa vastaan myös pyssyllä ampumalla. Metelihän liittyi aikoinaan kaikenlaisten pahojen henkien torjuntaan. Sitä perua lienee oma tapamme ampua uudenvuodenraketteja.

Uudella vuodella oli Pohjoismaissa monia enteitä. Aivastus tai nikotus saattoivat merkitä kuolemantapausta, samoin jostain kuuluvat vasaraniskut. Jos vuoden ensimmäinen vierailija oli mies, tuli hyvä vuosi, nainen puolestaan ennusti onnettomuutta. Erityisen onnettomuutta tuottavia olivat vanhat naiset, jotka saivat oikeastaan pysytellä kotosalla uudenvuoden, jotta eivät olisi tuottaneet onnettomuutta. Pitkä mies tiesi pitkiä pellavia ja hyvää satoa.

Uudenvuoden vierailut olivat kaupungissa hyvin suosittuja. Aina ei tarvinnut ehtiä sisälle asti, riitti kun jätti käyntikorttinsa sitä varten varattuun laatikkoon. Topelius oli onnellinen, ettei Uudessakaarlepyyssä 1830-luvulla ollut vielä menty niin pitkälle, vaan että vieraisilla todella käytiin. Vuonna 1840 hän kertoi itsensäkin sortuneen käyntikorttivierailuihin. Säätyläisillä oli usein uudenvuodenaattona suuret tanssiaiset. Petrus Gyllenius mainitsee olleensa uudenvuodenpäivänä 1656 Vihdin kirkossa, mistä sitten tuli paljon aatelisia majurin kotiin, sillä majuri piti joulukutsut, joissa juotiin ja pidettiin hauskaa. Seuraavat kutsut olivat vuorossa loppiaisaattona. Niistä Gyllenius sanoo: "Ja siellä oli kuten useimmiten vierasta väkeä, sekä aatelisia että muita, jotka tämän paikkakunnan tavan mukaan joivat paljon."

Loppiainen oli viimeinen suuri joulupyhä, mutta siihen ei Pohjoismaissa ole liittynyt säätyläisten tanssiaisia lukuun ottamatta samanlaista juhlahumua kuin Etelä-Euroopassa, jossa lapset saivat joululahjansa loppiaisena Befana-noidan tuomana kuten Italiassa tai itämaan tietäjien, kolmen kuninkaan, lahjana kuten Espanjassa. Suomessa puolestaan lapset ovat saaneet ryöstää kuusesta makeiset ja muut herkut nimenomaan loppiaisena. Knuutinpäivä vei lopullisesti joulun mennessään. Viimeiset oluet ja viinat juotiin, leipäkeon leivät syötiin. Lapset kiertelivät vielä nuutinpukeiksi sonnustautuneina loppuherkkuja keräämässä, ja sitten joulu oli peruuttamattomasti ohi.

Irma Savolainen