Helsingin Matkapalvelussa tällä hetkellä ajossa olevien inva-autojen varustelussa ja käytössä on ilmennyt useita ongelmia tiettyjen käyttäjäryhmien kannalta.

Autoon nousu

Autoon nousu liikkumisesteiselle keppien / kävelytelineen kanssa auton sivuovesta on toisinaan mahdotonta. Portaat ovat liian kapeat ja jyrkät. Talvella ja sadeilmalla märkä, kapea, metallinen porras on liukas. Oviaukko on ahdas, koska usein yksi penkeistä on sijoitettu juuri oviaukon kohdalle. Tukikahvoja pitäisi olla asennettuna useampiin kohtiin oviaukkoa. Osa käyttäjistä tarvitsee kahvan vasemmalle puolelle, osa oikealle ja joku molemmille puolille. Tällaiseen autoon nouseminen on hankalaa myös henkilöille, joille liikkumisongelmien lisäksi käsien käyttö tai käsiin tukeutuminen on mahdotonta tai vaikeaa.

Ongelmat näkövammaisen kannalta

Näkövammaisen on vaikea hahmottaa portaita, jotka voivat automallista riippuen olla hyvin erilaisia. Kapeat askelmat ovat erittäin vaarallisia jalan osuessa hiukankaan sivuun. Autojen vaihteleva sisustus on myös ongelma näkövammaiselle, koska penkkien sijainti saattaa olla hyvin erilainen ja vielä muuntuva eri autotyypeissä.

Pyörätuolien kiinnitysremmit, pyörätuoliasiakkaan ollessa autossa, ovat selkeästi kompastumisvaara näkövammaiselle, koska hän voi huomaamattaan työntää jalkansa n. 1,5 cm irti lattiasta pingotetun remmin alle. Ylimääräisiä kiinnitysremmejä voi löytyä myös penkeiltä, jolloin niiden päälle on ikävä istua vahingossa (likaisia).

Liikkumisesteisen nousu autoon takaovesta nostimella tai luiskaa pitkin

Nostimissa ei usein ole turvakaiteita. Joissakin on nostimen aisassa pieni nuppi, josta voi ottaa kiinni yhdellä kädellä samalla, kun toisessa kädessä on pidettävä molemmat kepit. Tasapainoa on vaikea säilyttää varsinkin nostimen lähtiessä liikkeelle tai sen taas pysähtyessä.

Useassa autossa oviaukko on niin matala, että sisään kävellessä pitää kumartua, ettei lyö päätään oviaukon reunaan. On vaikeaa kumartua ja kävellä yhtä aikaa. Useilla matkustajilla on pitkät tukisidokset jaloissa tai jalat ovat muusta syystä kömpelöt, joten lihasvoiman puuttuessa tasapainon hallinta on vaikeaa.

Takaovesta laskettava pitkä luiska on kävelijälle liian jyrkkä. Keppien pää ottaa vain pienestä osasta kiinni kaltevalla verkkopinnalla eikä kepeistä saa näin riittävästi tukea. Kävelytelineen kanssa luiskaa pitkin kulkeminen saattaa olla vaarallista tasapainon menetyksen tai apuvälineen taaksepäin liukumisen vuoksi.

Useissa autoissa nostimet ovat yksiaisaisia, jolloin erityisesti painavaa sähköpyörätuolia nostettaessa nostolava kallistuu sivusuunnassa. Tämä saattaa johtaa pyörätuolin hallitsemattomaan liukumiseen sivuttain tai vähintään matkustajan oikean istuma-asennon menettämistä vammasta johtuvan vartalon hallinnan heikkouden vuoksi. Sama sivuttain kallistuminen saattaa tulla esiin jo 80 kg painavan matkustajan siirtyessä nostimelle kävelytelineellä. Tällöin ilmiö aiheuttaa aina kaatumisvaaran.

Kuljettajan olisi hyvä olla mukana nostimen päällä käytön aikana ja pitää liikkumisesteisestä henkilöstä tukevasti kiinni kaatumisvaaran eliminoimiseksi. Käytännössä harva kuljettaja toimii näin. Yleensä kuljettaja seisoo kadulla, tarkkailee tilannetta ja painaa vain nostimen ohjainta.

Matkapuhelimen käyttö ajon aikana

Kuljettaja saa ajotilaukset ja esim. reittimuutokset ”älykännykkään”, joka hälyttää todella usein. Kuljettajan täytyy ajon aikana seurata valppaasti puhelinta, jotta hän pysyy ajan tasalla. Kuljettajan pitää siis ajaa, seurata liikennettä ja tarkkailla puhelinta; oma puhelinkin voi soida povitaskussa.
Tieliikennelain mukaan moottorikäyttöisen ajoneuvon kuljettaja ei saa ajon aikana käyttää matkapuhelinta siten, että pitää sitä kädessään. Laki koskee yksityisautoilijoiden lisäksi takseja, linja-auton kuljettajia ja muita ammattikuljettajia. Näin laki yksiselitteisesti kieltää kännykän käytön ilman hands free -laitetta. Puhelimeen voi puhua ajon aikana vain, jos kädet ovat vapaana.

Inva-autossa matkustaminen

Joissain autoissa on erittäin tummat ikkunat ja ne voivat olla vielä raidoitettuja, jolloin matkustajan on hyvin vaikea seurata auton kulkemaa reittiä; varsinkin pimeällä. Suomessa ei liene lakia, jonka mukaan vaikeavammaisten kuljetuspalveluja käyttävät henkilöt eivät saa tulla tunnistetuksi tavanomaisessa liikenteessä. Matkustajien häikäisysuojaksi taas riittää pienempi ikkunoiden polarisointi. Etuikkunasta ei myöskään näe ulos, koska penkkien korkeat selkänojat ovat usein edessä.

Autoissa on monesti istuinten välissä liian vähän jalkatilaa, varsinkin jos polvet tai lonkat ovat jäykät. Istuimet ovat yleensä melko matalia. Korotustyynyt eivät kuulu vakiovarusteisiin. Ylösnousu on vaikeaa, koska aina pitää varoa myös pään lyömistä kattoon.

On myös ollut tilanteita, jolloin pyörätuolia käyttävän henkilön on ollut pakko siirtyä kesken matkan useita kertoja autosta ulos, jotta toinen apuvälineellä liikkuva matkustaja pääsisi pois kuljetuksesta. Tämä toistuva, edestakainen siirtely kiinnityksineen on aikaa vievää, turhauttavaa ja ongelmallista; varsinkin kovalla pakkasella tai sateella.

Edellä kerrotut hankaluudet ovat käyttäjän kannalta ikäviä ja vähentävät selkeästi tavanomaista turvallisuutta / matkustajamukavuutta. Niiden korjaaminen ei kuitenkaan aiheuta kohtuuttomia kustannuksia. Kyse on usein kuljettajien saamasta tehtäväkoulutuksesta ja saadun ohjeistuksen toteuttamisesta. Tästä syystä vammaisneuvosto esittää, että Helsingin kaupunki ryhtyy toimenpiteisiin edellä mainittujen ongelmien poistamiseksi vammaispalvelulain mukaista vaikeavammaisten kuljetuspalvelua toteutettaessa.

Helsingissä 7. syyskuuta 2006

Maija Könkkölä
vammaisneuvoston pj.

Reija Lampinen
vammaisneuvoston siht.
050-5614056