Valkoposkihanhi on alkuaan arktinen pesimälaji, joka ylitti Itämeren muuttomatkallaan keväisin ja syksyisin. 1920- luvulla hanhet alkoivat käyttää Öölannin ja Gotlannin niittyjä muutonaikaisina kertymis- ja ruokailualueinaan; samoilla seuduilla todettiin Itämeren ensipesintä vuonna 1971. Pesimäkannan kasvu on ollut nopeaa 1980-luvulta alkaen, alueen samalla laajentuessa mm. Viroon ja Suomeen. Helsingissä valkoposkihanhi alkoi pesiä luonnossa vuonna 1989. Kanta on saanut alkunsa osittain Korkeasaareen asettuneen villin hanhiparin, osittain tarhattujen lintujen vapautetuista jälkeläisistä. Alusta asti populaatioon on kuulunut myös muualla syntyneitä yksilöitä. Helsingin hanhet pesivät kaupungin edustan luodoilla ja pikkusaarilla. Syksyllä valkoposkihanhet siirtyvät laajemmille nurmikentille ja pelloille, missä voi tavata useiden satojen lintujen parvia. Vuonna 2005 pääkaupunkiseudun pesimäkannaksi laskettiin 569 paria, syyskanta oli noin 5 000 hanhea. Valkoposkihanhen menestys perustuu hyvään poikastuottoon. Itämerellä ilmastolliset olot poikueiden selviytymiselle ovat paljon suotuisammat kuin Jäämeren rannoilla. Poikasten varttumiselle edullisiksi ovat osoittautuneet merenrantojen lähinurmet, joilla on jatkuvan niiton seurauksena tarjolla vihreitä versoja pitkälle syksyyn. Kannan kasvuun vaikuttavat myös kaupunkihanhien alhainen kuolleisuus ja muualta saapuvien lintujen liittyminen populaatioon. Hanhikannankasvu on aiheuttanut ongelmia lähinnä nurmikoiden virkistyskäytölle, kun hyville ruokailupaikoille kertyy lintujen jätöksiä. Pääosin ruohopurusta koostuvista jätöksistä ei ole tutkimuksissa todettu vaarallisia taudinaiheuttajabakteereita ja maatuminenkin on suhteellisen nopeaa. Toisaalta hanhia on pidetty kaupunkikuvan elävöittäjinä, ja syksyisten ruokailulentojen seuraaminen on vaikuttava kokemus.   Valkoposkihanhi