Varpusella on pitkä historia ihmisen seuralaisena jo maanviljelyksen kehittymisen alkuajoilta. Sittemmin varpunen on vakiintunut asutuksen ja maanviljelyksen piiriin koko levinneisyysalueellaan, jota ihminen on vielä tehokkaasti laajentanut viemällä varpusta eri puolille maailmaa. Varpusen kannalta rinnakkaiselon houkuttimia ovat olleet sopivat elinympäristöt ja ravinnon saatavuus. Ihmisen seurassa ruokaa on ollut tavalla tai toisella helposti saatavilla vaikkapa viljan viljelyn ja varastoinnin tai kotieläinten ruokinnan seurauksena. Tukeva nokka osoittaa siementen tärkeyden ravinnossa, mutta myös hyönteiset ja muut selkärangattomat ovat haluttua ruokaa. Varpuset oivaltavat nopeasti, missä on sopivaa ravintoa, ja ne käyttävät hyväkseen talvisten ruokintapaikkojen lisäksi mielellään mm. torien ja katukahviloiden murutarjonnan. Ympäristöltään varpunen edellyttää riittävää avoimuutta, tiheitä pensaita suojapaikoiksi sekä sopivia pesäpaikkoja. Näitä ovat sopivankokoiset kolot varsinkin rakennuksissa, mutta myös puiden kolot ja linnunpöntöt otetaan kernaasti käyttöön. Seurallisina parvilintuina varpuset pyrkivät muodostamaan yhteisöjä. Varpunen vaikuttaisi siis menestyjältä, joka on onnistunut taitavasti selviytymään ihmisen siivellä. Varpuskannat ovat viime aikoina kuitenkin vähentyneet romahdusmaisesti Länsi-Euroopassa.Sama suuntaus on havaittu myös Suomessa varsinkin maaseudulla. Ainoastaan kaupunkien keskustoissa varpuskannat näyttävät säilyneen ennallaan. Syitä taantumiseen ei tiedetä, sellaisiksi on esitetty mm. lisääntyvää autoliikennettä, maaseutuympäristöjen muuttumista, poikasajan laadukkaan hyönteisravinnon puutetta tai tauteja. Koska varpuskannat ovat alkujaan olleet vahvat, varpusta tapaa vielä kaikkialta Helsingin asutuilta alueilta. Jo yhteisen elinympäristömmekin vuoksi on syytä toivoa, että syyt varpusen ahdinkoon alkavat pian selvitä.   Varpunen